maanantai 31. lokakuuta 2011

Kappadokia part 1 - Uchisar linna ja Pigeon valley

Viime yönä klo 1 yöllä päästiin takaisin Istanbuliin. Eilinen 14 tuntia bussissa meni aikalailla nukkuen, joten kiskoin itseni tänä aamuna klo 8 ylös, että voin selailla näitä kolmeasataa kuvaa ja sitten lueskella huomisen tenttiin. Teen tämän reissun postaukset taas osissa, niin ette joudu kestämään kamalaa kuvatykitystä.

Mikä on Kappadokia? Itse tiesin alueen syntymisestä hyvin vähän, joten oli hyvä, että meillä kulki mukana turistiopas. Myös netti ja turistisivut sivistää.

Alueella on luolia, luoliin rakennettuja taloja ja kirkkoja, sekä jopa kokonaisia maanalaisia kyliä.
Maisema on muodostunut miljoonia vuosia sitten, ajalla jolloin kaksi tulivuorta, Erciyes Dagi ja Hasan Dagi, peittivät laajan alueen laavalla ja tuhkalla. Vuosien saatossa tuulet, sateet ja tulvat ovat luoneet mitä ihmeellisimpiä ja näyttävimpiä muotoja ja hahmoja meidän nähtäväksemme ja ihailtavaksemme tänäkin päivänä.
Jo varhaisessa vaiheessa alueen asukkaat huomasivat että tuhka oli hyvin hedelmällistä ja että kiviaines oli varsin pehmeää, joten sitä voitiin kaivertaa. Niinpä sukupolvesta toiseen alueen asukkaat tekivät luolia ja varastohuoneita näihin kivimuodostelmiin, luoden samalla yhden Turkin erikoislaatuisimmista nähtävyyksistä.

Päästiin torstai-iltana tunti myöhässä liikkeelle ja sitten koko reissu menikin aikalailla tunnin myöhässä. Kaikkialla oli paljon odottelemista, kun ihmiset eivät kai vaan kunnioita käsitettä aika ja ajoissa oleminen. Se oli aika kurjaa, mutta tätä lukuun ottamatta reissu oli kiva ja sää suosi. Tietty oli viileä, yöllä käytiin miinuksen puolella, mutta ei se nyt niin kylmä omasta mielestäni ollut, kun oli neuleet, kuoritakki ja pipo mukana. Siitä tulikin vähän semmoinen juttu, että no sä ootkin Suomesta, niin ei tää sulle oo kylmää. No ei ollutkaan, semmoista perus lokakuunalku säätähän se oli.

No kuitenkin, matka meni puoliksi nukkuen ja valvoen. Joskus klo 4 aikaan kaikki varmaan nukahti ja jatkuvan heräilyn jälkeen avasin kunnolla silmäni klo 7.30, kun aurinko oli noussut. Oli aaaivan ihanat maisemat, mutta en valitettavasti ehtinyt ikuistaa parasta kohtaa. Auringonnousu ja kukkulaiset maisemat.



Myös hotellien kanssa oli säätämistä. Meitä oli tosi suuri porukka, kaksi bussilastillista, niin tietysti kaikki oli astetta vaikeempaa. Klo 15 päästiin sitten lähtemään hotellilta ja katsomaan Uchisar linnaa ja Pigeon Valleyn maisemaa. Osa, kuten minä, skippas lounaan, että ehti kunnolla turisteilemaan. Valitettavasti tehtiin juuri niin kuin pelkäsin, eli ei saatu kävellä laaksossa. Se oli bussista pois, 15min turisteilua ja bussiin takasin. Olishan toi kyllä ollu aikamoinen kiipeäminen tuolta laaksosta ylös..

 

 Linna sisänsä ei pahemmin linnalta vaikuttanut ja kierrettiin sitä siis vaan ulkoa, kun sisälle tuskin ees pääsi. Näkymät sieltä oli aika hienot. Samoin Pigeon Valleysta (eli pulu laaksosta). Ehdittiin myös kierrellä pienessä kylässä linnan vieressä.

 
 
 
 
 

Sitten vain illalliselle hotellille ja sosialisointia toisen hotelliporukan kanssa.

Päivä vähän venähti jatkuvan myöhästelyn ja säätämisen takia.. Meidän ois pitäny kai vielä käydä katsomassa auringonlasku, mutta aikataulu oli liian tiivis noin suurelle porukalle.

torstai 27. lokakuuta 2011

Nousihan se kuu vihdoinkin

Today is the day, jota oon ootellu tässä viimesen 2.5 viikkoa kuin kuuta nousevaa. Tänään suunnataan Kappadokialle. Ja hyvä niin, kun on ollu aika hardcore opiskeluviikko ja en oo ehtiny oikeestikkaan yhtään urheilla tai edes katsoa yhtä jaksoa Suomen Big Brotheria (no tässä asiassa tuskin olenkaan menettänyt mitään). Joka päivä, kun oon tullut kotiin ja oon käynyt kurssityön tai tenttikirjan pariin ja nyt vihdoinkin voi edes vähän huokaista. Ensi viikon tiistaina tosin ois yks tentti, joka on just sopivasti ajoitettu, ku tuun sieltä reissusta su-ma yöllä, eli väsymystaso korkea ja intressi matala. Pitäis siis vielä käydä tuo koealue läpi, että voin rauhassa aloittaa viikonloppuni. Niin ja kyllä se kuntosalikin taitaa tänään vihdoin kutsua, kun lähtö on vasta illalla klo 22.

 

 Tässä torstain eli mun perjantain kunniaksi tein tämmösen feel good-lounaan, ku on niin feel good-olo. Nää kuvat on oikeestaa semmosia ennen-kuvia ja niitä vois seurata jälkeen-kuvat, kun toi ruoka on mun sylissä. Joskus kannattaa laittaa se lautanen kokonaan pöydälle, ennen kuin käy käsiksi. Niin ja vihreä tee addiktio jatkuu. Ostin eilen jasmiinin makuista vihreää teetä ja huhhuh, olo on ku ois syöny koko kukkapenkin tyhjäks. Vähän tollasta epäilinkin, mutta olihan se nyt pakko kokeilla. Kyllä se hunajan makuinen on vieläkin lemppari. Myös neidonhiuspuu-maku on testattu ja se on ihan juotavaa. Onko Suomessa näin paljon vihreän teen eri makuja?


Nyt (eli iiiiiihan pian) alkaa opiskelu ja sitten kuntosali ja joskus pitäisi pakatakkin. Katsellaan ensi viikolla!

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Liikaa ajattelemista

Lähdin tänään reippaasti turkin tentin jälkeen kotiin ajatellen, että enää vain se yksi ärsyttävä essee tehtävänä ja edessä on Kappadokia. Mutta ei, edessä olikin liian monta tuntia kolmen kuolettavan tylsän artikkelin ympärillä ja viisi tuntia tauotonta ajattelua. Joopajoo, tiesittekö miten monta mielipidettä voi olla asiasta kilpailukyky (competitiveness) ja käsitättekö miksi meidät pakotetaan tulkitsemaan jotain 15 vuotta vanhoja artikkeleita, joissa jotkut viisaat miehet vain kiistelevät, onko kilpailukyky yritysten välillä verrattavissa maiden väliseen ja onko kyseessä sittenkään kilpailukyky vai tuottavuus. Kiinnostaa kuin kilo kiviä. Luennot ja aihe yleisesti ovat mielenkiintoisia, mutta tämä tehtävänanto on ehkä surkein ikinä ja aihekkaan ei ole turhan helppo. No, tämä kurssihan on viimeisen vuoden opiskelijoille, että itseppä olen soppani keittänyt.

Jospa teen tässä nyt ennätyksen ja istun kirjoittamassa yömyöhään. En nimittäin ole vielä ikinä tehnyt sitä, koska normaalisti olen järjestelmällinen ja välillä ylitunnollinen. Mutta nyt kun on ollut tälle viikolle pari esseetä/analyysia ja se turkin tentti, niin jotenkin aika on vain ollut liian lopussa. En ole edes urheillut. Uskon myös, että syy tähän kaikkeen on se, että olen viettänyt pitkän kesäloman ja viimeksi olen opiskellut kunnolla joskus puoli vuotta sitten. Kyllähän siinä nämä opiskelunperusteet unohtuvat. Tai sitten se on tämä tehtävien tiheys. Ensin on hiljaista monta viikkoa ja sitten lyödään kaikki kerralla eteen. Kalenteria seuraillessani huomaan tämän saman kaavan toistuvan jatkuvasti. PLaaahhh. Uppoan taas tähän järisyttävän mielenkiintoiseen maailmaan. Täällä ei muuten ymmärretä sarkasmia, eli mun ivalliset kommentit ja lausahdukset muuttuvat liiankin usein ilkeiksi :(

Loppupiristyksenä meidän kissa, joka on yhtäkkiä alkanut istuskelemaan kaikkialla. Eilen se sattui istumaan vielä oudommin, jotenkin toinen jalka pystyssä. Outo eläin.


tiistai 25. lokakuuta 2011

Home is where your heart is

Kenellekkään tätä blogia seuranneelle ei ole varmaan epäselvää, että missä minun sydämeni on.

Muutama vuosi sitten en ikinä uskonut, miten tulisin käymään läpi tämmöisen sisäisen tunnemylläkän ja kuinka kaikki arvoni kääntyisivät päälaelleen. Ennen arvostin vapautta ja elämyksiä ja kokemuksia ja sitä, että näkisin ja kokisin koko maailman. Nyt arvostan oikeita ystäviä, perheen lähellä olemista, pysyvyyttä, tuttuja asioita ja sitä, että elämäni on tasapainossa. Viimeinen vuosi elämässäni on opettanut, että ei se nurmi ole aina vihreämpää aidan toisella puolella ja joskus ei tarvitse lähteä kauemmas kalaan löytäkseen hyvän olon. Vai olenkohan vain tulossa vanhaksi ja villit vuoteni ovat takanani, jolloin alan kaivata jotain pysyvää?


Nyt, kun olen päättänyt comebackistani, niin on herännyt taas paljon vastakkaisia ajatuksia. Entä, jos kyllästynkin alle puolessa vuodessa? Entä, jos kaipaankin taas jotain jännitystä? Entä, jos tämän hetkiset ajatukseni ovatkin vain optimistista haaveilua? Tai entä ne käytännön asiat? Kestänkö enää sitä kylmyyttä? Nautinko sittenkään syyssateista ja kevään loskasta? Entä, jos kaikista haaveistani huolimatta sosiaalinen elämäni onkin surkeaa? Entäs jos, entä jos? Tähän väliin voisin siteerata Ray Evansia Whatever will be, will be ja näin suomalaisittain: Kenpä tietäis sen, ken arvaisi huomisen. Sepä se, fiilispohjalla mennään, kun ei mua oo lahjottu ennustajan kyvyillä.


Myös tällä hetkellä ajatukseni pyörivät jatkuvasti tammikuun lennossa ja siinä, että pääsen pakastumaan nautiskelemaan Suomen kauniiseen talveen, vaikka tämä Istanbul onkin aikalailla once in a life time- kokemus. Silti siellä Suomessa jokin viehättää ja talvella se tuskin on ne sysipimeät ja kylmät aamut tai pakkasessä jäätyvät ripset. Ehkä se on se kaveripiiri, joiden seurassa saa olla ihan oma itsensä, vanhemmilla käynti ja lepääminen, hiljaisuus, rauha ja sosiaalinen elämä (en tiedä sopiiko tämä ja edellinen sana edes samaan lauseeseen?). Ja tietysti tuttu kulttuuri, ruoka ja kieli. Haaveilen myös uusista talvikengistä ja luistelemisesta. Kaikesta pienistä asioista huolimatta, en oikein osaa selittää itselleni, että mikä se on mikä siellä viehättää, ehkä se on vain se kokonaisuus ja se paikka missä on hyvä olla. Ehkä mun pitikin kokea tämä muissa maissa asuminen, että saisin hyvän elämän ja että oppisin arvostamaan tiettyjä asioita. Ilman näitä kokemuksia, istuisin varmaan vieläkin Suomessa haaveillen vihreämmästä nurmesta ja suuremmista saaliista, vaikka kaikki se mitä tarvitsen olisi ihan lähellä.

Näistä tunnelmista ja näistä ajatuksista onkin hurjan hauska muistaa, että missäs sitä olenkaan ja mitenkäs kivasti se turkin tentti mua huomenna odottakaan. Hiphei!

maanantai 24. lokakuuta 2011

Mulla paluulippu oooonnn!

APUA! Varasin juuri lennon Suomeen. Sain kuin sainkin tentit sovittua joulukuulle, mikä tarkoittaa sitä, että tulen viettämään vapaan tammikuun! Onneksi kuuntelin yhtä ranskalaista ja päätin yrittää jutella luennoitsijoiden kanssa, joille se oli ihan ok. Tai ainakin suurimmalle osalle.. On taas vähän tärinä olo, niin kuin aina lennon varaamisen jälkeen. Kai aina pelkään, että otinkin väärän päivän tai väärän kohteen yms. Mutta ihan oikealta se vielä vaikuttaa. Ja tulopäiväni (vai lähtöpäiväni?) on nyt sitten 2.1. ja pitkän harkinnan jälkeen päädyin valitsemaan Vaasan kohteekseni.

Sisustushaaveilua

Mun pään sisällä on jatkuvasti ajatus siitä, kuinka ensi keväänä pääsen asumaan kämppään pidemmäksi aikaa ja kuinka saan sisustaa sen omalaisekseni. Kuinka saan vanhat tutut tavarat käyttöön (jos nyt saan, kun ne ovat aika hyvin löytäneet uudet paikkansa vanhemmillani ja veljelläni) ja kuinka saan ostella kaikkea kivaa. Ja kerrankin saan ajatella asioita pidemmällä kaavalla ja ei tarvii surra sitä, kuinka kaikki nämä huonekalut, sisustustavarat ja krääsä siirtyvät taas pian riesaksi jonnekkin vanhempieni nurkkiin. Saan sijoittaa ja ostaa vaikka television, jos siltä tuntuu. Tai ihan oman ruokapöydän ja sohvan. Nykyään kun pitää aina miettiä, mitä ostaa, koska kaikki isompi jää tänne Istanbuliin tai Aberdeeniin. Tietysti sen 1.5. vuoden jälkeen mitä vietän Suomessa, niin pitää käydä vielä viimeistelemässä tutkinto Aberdeenissä, mutta kyllä nämä paikan siksi aikaa löytävät. Hoppas så.

Oon turhankin ahkerasti selaillut IKEAn sivuja tässä lähiaikoina ja Zara Homessa käydessä sormet syyhysivät ihan liikaa. Myös kaikki blogit jotenkin käsittelevät sisustusta tällä hetkellä, vai kiinnitänkö asiaan vain enemmän huomiota?


Tässä vain pientä ideaa siitä mikä mua kiinnostaa. Ja tiedoksi vain kaikille, en ole ikinä edes omistanut IKEAn Expedit-kirjahyllyä, että olisikohan aika hankkia.

Ennen sisustukseni oli suklaanruskea painotteista, mutta nykyään jotenkin valkoinen ja puhtaus kiinnostaisi. Mutta kyllä vieläkin tuo tumma puu ja suklainen väri kolahtavat. Kotona kun odottaa jo maailman ihanimmat verhot ja muutama muu ihana asia.

Oikeasti mun piti lukea turkin tenttiin, mutta tää nyt nappas enemmän. Nyt lähden luennolle, sitten illalla pitää viimeistellä yksi kurssityö. Tästä tulee kiireinen viikko ja aikaa ei ole oikein muulle kuin opiskelulle. Loppu viikosta tosin on lähtö sinne Kappadokialle!

Kuvat: ikea.fi

lauantai 22. lokakuuta 2011

Kulttuurieroja

Tänään oli semmonen peruskauraa-lauantai, joka alkoi taas Besiktas basaarilla. Bongasin sieltä 3 pitkähihasta paitaa ja hyvä niin, ku niitä lähin metsästämäänkin, sekä villaneuleen ilman sitä villaa, pari huivia ja ruokaa. Tuntu aika paljolta, mut kun laskeskelin rahojani, niin tajusin, että oli kulunut noin 80TL eli noin 35e. Basaareja tuun kyllä kaipaamaan, kun lähen.

Raahauduin myös kuntosalille pitkän henkisen väittelyn jälkeen. Kiinnostus oli taas niiin hurjan korkeella ja päiväunien kutsu oli kova. Ja taas kerran sain todeta, että onneksi menin, kun se jälkifiilis (etenkin saunan jälkeen) on jotain liian hyvää. Urheillessa tosiaan ehdin miettimään paljon, esim. kulttuurieroja. Ja siellä niitä jotenkin havaitseekin enemmän. Tietysti niihin törmää ihan koko ajan ja osa alkaa pikkuhiljaa ärsyttää paljonkin, mutta niiden kanssa elää. Oon kyllä onnellinen, että oon kuitenkin välttynyt kulttuurishokilta. Aberdeenissä koin sen, mutten täällä.

Uskonto. No se näkyy - ja etenkin kuuluu - kaikkialla. Tänään tosin vasta näin ensimmäisen musliminaisen juoksumatolla, tietysti huivi päässä ja koko keho verhottuna johonkin tuulipuvun tyyppiseen. Ollaankin mietitty, että urheileekohan ne, mutta näköjään. Onhan heillä tietysti täysin samat oikeudet ja ei minua haittaa, mutta omasta mielestäni koko touhusta puuttuu käytännöllisyys.. Ja tietysti se uskonto näkyy kaikkialla: joka päivä kuuluu rukouskutsut, huivipäisiä naisia näkyy paljon ja osa heistä on jopa pukeutunut mustaan burkhaan. Mutta ei se uskonto jotenkin vaikuta omaan elämääni, koska täällä saa pukeutua, käyttäytyä ja elää ihan normaalisti. Omat kämppiksenikin ovat hyvin nykyaikaisia ja en edes osaisi kuvitella heillä huiveja päässä. Outoa tässä on se, että hallitus on asettanut huivien käytön kiellon erilaissa instituutiossa, vaikka uskonto on niin suuri osa tätä kulttuuria ja maata. Toisaalta onhan siinä järkeäkin, uskontoa ja hallitusta ei haluta sekoittaa. Meidän yliopisto taitaa olla Istanbulin ainut, ellen nyt ole ihan erehtynyt, joka sallii naisilla huivit myös luokkahuoneissa.

Ylpeys. Turkkilaiset, etenkin miehet, ovat liian ylpeitä kysyäkseen neuvoa, pyytääkseen apua tai vaan näyttääkseen heikkoutensa. En halua yleistää, mutta tästä on puhuttu kavereiden seurassa ennenkin. Eli on aika yleistä. Tämä taas salilla näkyy siinä, kun heillä ei oikeasti ole mitään käsitystä miten homma toimii, mutta apua ei voi pyytää. Tekisi mieli sulkea silmät, kun en kestä nähdä sitä urheilua, josta ei ole mitään hyötyä vaan enemmänkin haittaa keholle. Tänäänkin katselin kahta miestä, jotka tulivat hieman urheilemaan. Ensin 5min juoksu, sitten 5min crosstreenaus, sitten vähän vatsalihaslaitteella rutistelemaan ja sitten kotiin. Teki mieli mennä sanomaan, että kannattaisi ehkä ensin kuluttaa tuo pelastusrengas tuosta vyötäröltä, jos haluatte jotain sieltä näkyviinkin. Ja toinen päivä taas katselin pumpissa, kun miehet hieman "askelkyykkäs" eli niiasivat polvet vinos. Argh, tämä ärsytttääääää.

Kotimatkalla taas näin jotain ihan mieltä mullistavaa. Tiivistin tämän aika hyvin facebookin statuspäivityksessäni sanoin: "joo terve, täällä poliisit omistaa näköjään bussejakin. näin nimittäin juuri kun noin 20 konekiväärimiestä (ja parilla pamput) juoksi poliisibussista ulos rauhottelemaan ihmisiä, jotka juhlii kai ens viikon itsenäisyyspäivää."  Siinä tuli semmoinen aika jännä olo, että onkohan tässä turvassa kun on niin paljon noita poliiseja, vai pitäisköhän mennä piiloon, kun kaikilla on noi kivat aseet kouras. Se oli kyllä oikeesti ihan uskomaton tilanne, kun en oo ikinä nähny mitään tollasta.

EDIT: Ne oikeesti kapinoi niiden kurditaisteluissa kuolleiden sotilaiden puolesta. Kuulin juuri tänä aamuna kämppikseltä ja se ehkä selittääkin sen eilisen meiningin. Oli vähän mennyt infot sekasin.



Sitten on kasapäin asioita, jotka vain ärsyttävät. Kävelijöitä ja autoilijoita ei kiinnosta onko joku vieressä, tuleeko joku vastaan tai haluaisiko joku ohittaa, vaan linja on suora ja väistäminen mahdottomuus. Autoilijoiden kärsimättömyydestä myös johtuu jatkuva tööttäily, joka on harvinaisen rasittavaa. Ja kadun saa ylittää mistä haluaa, mutta autojen automaattimista pysähtymistä suojatien eteen on turha odottaa. Sitten myös jumitutaan isoissa ryhmissä keskelle liukuportaiden alkua tai keskelle katua niin, ettei varmastikkaan kukaan pääse ohi. Missä huomaavaisuus muita kohtaan? Vai onkohan tämä vain seurausta siitä, että täällä on niin paljon väkeä, että väistäminen on mahdotonta? Epäilen. 

Myös kohteliasuus on välillä ihan hukassa, esim. kaupankassat ei moikkaa, vaikka kuinka itse tervehtii. On täällä kyllä paljon kohteliaitakin, muttei palveluammateissa. En kyllä yhtään ihmettelekkään, kun ei tämä palkkataso täällä kamalasti varmaan motivoi. Ja kielitaito ärsyttää, tai lähinnä sen puuttuminen. Edes nuoret ihmiset eivät osaa sanoa mitään englanniksi tai kaupassa on yksi ihminen, joka haetaan paikalle, jos kaipaa englannin kielistä palvelua. Miten tämä edes on mahdollista? Onko kyseessä vain koulutustason surkeus vai välinpitämättömyys? Tietysti täällä on kasapäin englantia hyvinkin puhuvia, mutta on myös ihan liikaa niitä, jotka eivät osaa sanaakaan. 

Myös juhlimiskulttuuri täällä on ihan erilainen, en tosin tiedä onko se oikein kehuttavaa tasoa Suomessakaan. Erilaista se kyllä on. Suomessa sosiaalisoidaan ja vietetään iltaa yhdessä ennen kuin lähdetään minnekkään, täällä taas kiiruhdetaan, lähdetään myöhään ja juodaan ensimmäiset naurettavan kalliit oluet vasta baarissa. Kaipaan semmoista yhteistä jutustelua ennen kuin mennään yökerhoon, jossa ei vain voi puhua liian kovan melun takia. Eilen muuten yritin selittää 6:lle turkkilaiselle mitä on siideri, mutta heillä ei ollut hajuakaan..

Olisi varmaan vielä miljoona asiaa, mutta nyt ei muistu. Ja tästä tuli muutenkin näköjään elämääkin pidempi postaus. Kuitenkin kaikesta ärsytyksestä huolimatta, tähän elämään on tottunut hyvin. Uskon kuitenkin, että tammikuussa oon aika valmis lähtemään ja tulemaan Istabuliin vain lomailemaan - jos sitäkään.


Kuvat Googlesta

perjantai 21. lokakuuta 2011

Galata Tower & Basilica Cistern

Lyötiin tänään kaksi kärpästä samalla iskulla ja käytiin tsekkaa kaksi turistikohdetta samana päivänä. Aamuni alkoi bussikorttitoimiston metsästyksellä ja kun olin pyöriny tunnin ympyrää, erilaisten ohjeiden takia, löysin vihdoinkin toimiston. Onnekseni kerrankin asiat sujuivat smoothisti ja sain opiskelijabussikorttini käteen alle 10 minuutissa.  Mun turkin taidotkin taas kehitty siinä samalla aika hyvin, kun selitin että opiskelija, bussikortti, IETT (aakkoset on helppoja, ku ne on melkee samat ku suomeksi) ja otobüs evet, evet. Törmäsin myös avuliaaseen (eiköhän ne kaikki oo?) turkkilaiseen mieheen, joka alko puhua mulle Suomea ja kerto kuinka oli asunu Alanyassa ja ollu töissä Deturilla. Random. Ei se siis paljoa osannu puhua, enimmäkseen tämmöstä peruskamaa, kuten "Miksi aina ei voi olla perjantai?" ja muuten keskustelu meni englanniksi. Jostain se miekkonen arvas muutenki heti, että oon Suomesta ennen ku ehin ees paljon sanoa? Eikö tämä hiustenväri muunnakkaan mua ei-pohjoismaalaiseksi?

 

Sitten treffasin Annen Karaköyn satamassa, kun se tuli tuolta Aasiasta ja suunnattiin yhdessä Galata tornille tuohon Taksimin lähistölle.

One of the city's most striking landmarks, it is a high, cone-capped cylinder that dominates the skyline 
and affords a panoramic vista of Old Istanbul and its environs.  
The nine-story tower is 66.90 meters tall (62.59 m without the ornament on top, 51.65 m at the observation deck), and was the city's tallest structure when it was built.

Haluttiin tosiaan käydä siellä, kun maisemat kuulemma oli hyvät ja ei sitä tiedä koska sää taas huononee. Ja olihan sieltä aikamoiset maisemat! Tajusin myös ekan kerran kunnolla kuinka suuri tää Istanbul onkaan. Saihan siitä käsitystä hieman sinne Prinssien saarille mennessä, mutta on tää ihan käsittämätöntä..

 

Sitten treffattiin taas Annen saksalainen ystävä Jean ja lähettiin sinne Basilica Cisterniin kävellen. Nyt näin myös enemmän tuota vanhaa kaupunkia, eli Sultahnametia.

  The largest of several hundred ancient cisterns that lie beneath the city of Istanbul. The cistern was built in the 6th century during the reign of Byzantine Emperor Justinian I.
 
 

Eli varmaankin vanhoin paikka missä oon ikinä käyny. Ei siellä sinänsä paljon erilaista nähtävää ollut, niitä hienoja vanhoja pylväitä, vedessä uivia kaloja sekä Medusa, jonka legendan voit lueskella täältä. Englannin kielinen Wikipedia tosin antoi muutaman eri version siitä mikä on Medusan oikea tarina. Tämäkin kaikki oli mulle ihan uutta.
Sitten käytiin syömässä ja suunnattiin kotiin. Oon tosiaan vielä tänää lähös jollekkin turkkilaisen bändin keikalle tänään. Pakko varmaan ennen sitä nukkua hieman, meinaa olla hieman väsy..

torstai 20. lokakuuta 2011

Torstai (on toivoa täynnä)

Taas sai herätä auringonpaisteeseen! Otin tietysti kameran mukaan ja kuvailin maisemia toiselta kampukseltamme (Hisar kampus). Noi sillat on päivällä sekä yöllä aika upean näköisiä.

 

Viikonloppu taas aluillaan. Ajattelin nyt skarpata ja oikeesti opiskella tota turkkia. Ostin jopa pienen vihon kaikille sanoille, jota voin sit kantaa mukana ja päntätä vaikka bussissa, jossa sitä aikaa on aina liikaa.. Sitten lenkille saksalaisen kanssa, BodyPumpiin ja illalla ehkä vielä sosialisoimaan. Huomenna Basilica Cisterniin Annen (ja ehkä joidenkin muiden kanssa) ja illalla ehkä turkkilaisen bändin konserttiin kämppisten kanssa. Sitten lauantainakin ois joku erasmuslaisen järjestämä valokuvauspäivä, mutta kattoo nyt miten teen, ku ens viikolla on turkin eka tentti ja sitten ois vielä yks pienehkö kurssityö tehtävänä ja pitäs alkaa kattelemaan juttuja, jotka multa on jääny välistä luentojen päällekkäisyyksien vuoksi.

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Turkki on hassu kieli

Pakko tulla avautumaan, kun oon huomannu hassuja yhtäläisyyksiä suomen ja turkin välillä. 

Turkiksi anne tarkoittaa äitiä ja tilanteet Annen seurassa on joskus aika hauskoja, kun tuntuu, että katsotaan kuin sekopäätä. Oltiin kerran Mangossa ja halusin näyttää Annelle yhden paidan ja kun rupesin huikkimaan "Anne! Anne!" sain pari harvinaisen oudoksuvaa katsetta ja teki mieli alkaa selitellä, että eiiieieieii, ei toi mua vähän vanhempi siiis oo mun äiti, sen nimi vaan on Anne.. Ja Annen mukaan, jotenkin yllättäen puistoissa, jotka ovat täynnä lapsia, hän muuttuu supersuosituksi.

Sitten tänään turkin luennolla hihittelin yksin, kun huomasin, että karı (huomatkaa puuttuva iin piste) tarkoittaa vaimoa. Eli lauseeni Babamin adı Kari (Isäni nimi on Kari) sai vähän uusia merkityksiä. Toisaalta, iin pisteen puuttuminen näille tarkoittaa suurta eroa. Joopajoo.

Oon myös törmänny muihin tuttuihin sanoihin, jotka ei helposti unohdu, esim.
rahat - mukava
sanat - taide
kısa - lyhyt
ja ehkä paras nakit - käteinen

Aurinkoa ja kampuselämää

Ah autuasta, täällä paistaa aurinko! Kyllä täällä viileyden huomaa, mutta ei ainakaan tuu vettä kuin saavista kaatamalla ja tuuli vie kokonaan mennessä. BBC:n (kyllä, seuraan mieluummin brittisäärtiedotteita, koska ne yleensä ovat optimistisempia) tiedote lupaa tälläistä tulevalle viikolle.


 

Istun juuri kampuksen nurmikolla eväinäni Etelä Kampuksen portilla annetut Kampus Packin herkut ja vihreä tee. 
 
 
 
 
 
Ainut ärsytys on tässä pyörivät kulkukoirat (joiden takia juuri jouduin siirtyä nurmen toiselle puolelle), mutta muuten ei mikään haittaa! Kunpa tää sää vain jatkuis.

 

Olin juuri yhdellä luennolla ja nautiskelen nyt kahden tunnin tauosta ennen turkinkielen tuntia. Pitäisi varmaan alkaa lukemaan niitä sanoja, kun pian tulee Mid Term-kokeet ja jotain pitäisi osata! Iiiks. Huomasin myös, että 2 aineesta on vain kurssityö ja kahden aineen tentit voi tehdä joulukuussa, niin yritän siirtää kahta viimeistä tenttiä joulukuun puolelle, niin voin nauttia vuoden vaihteesta täällä ja suunnata tammikuun alussa hyytävän koto-Suomeen. Ei siis ole vielä varmaa onnistuuko, lähettelin juuri parit s.postit. Tiedän, että tosi moni tekee näin opintojen aikaisen alkamisen takia, mutta itse vain haaveilen kunnon lomasta ja lumesta loskan/vesisateen sijaan.