keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Lentokenttäterkut

Heräsin tänäaamuna klo 5, nukuttuani vain vajaat 4 tuntia. Pakko oli nousta ja viimeistellä viimeinen essee. Jäi hieman viime tippaan ja ehkä harmittaa, että en ehtinyt saamaan sitä omien standardieni mukaiseksi. Asiaa ei kuitenkaan ehtinyt kovin kauaa jahkailla, sillä istuin jo puoli kymmeneltä bussissa matkalla Edinburghiin. Ihan uskomatonta, että jätin läppärin kotiin, sillä en tiedä olenko viettänyt yhtäkään päivää sitten syys-lokakuun ilman, että olisin tehnyt jotain esseetä tai opparia. Onneksi varasin lennot juuri tähän väliin, sillä nautin juuri alkaneen vapauden ansiosta matkastani varmasti vielä tuplana enemmän! Jätin myös järkkärin viime hetkellä kotiin, sillä päätin olla ottamatta stressiä mistään. Kuvia tulee, jos tulee. Uskon ainakin Instagramin (jenninuor) päivittyvän ahkerasti, vaikka blogi jääkin nyt hiljaiseksi ainakin viikon ajaksi. Mukavaa vappua ja pian alkavaa toukokuuta!

tiistai 29. huhtikuuta 2014

Päivän piristykset

Eilen illalla mieleni oli hieman maassa, jotenkin tuleva ja mennyt kaiveli mieltä. Suuressa risteyksessä ollessa taidan alkaa aina pohtimaan kaikkea mennyttä, menneitä valintoja ja saatan ahdistua tulevasta. Elämäni on todella ihanaa, sillä saan toteuttaa upeita asioita ja olen vapaa tekemään omat päätökseni. Samaan aikaan välillä meinaa hieman väsähtää ja alan jossittelemaan, että jos olisikin tyytynyt vähempään. Onneksi tiedän kuitenkin, että vähempään tuskin osaisin tyytyä ja elämässä on liikaa mahdollisuuksia, että olisin vain kyennyt jämähtämään. 

Tänään päivä alkoi onnekseni ihan erilailla. Skippasin kello kuuden herätyksen ja aamutreenin ja nukuin onnellisesti melkein puoli kasiin. Herättyäni suuntasin suihkun kautta kampaajalle, jossa istuinkin jopa 2.5 tuntia. Sen jälkeen hain eilen jahkailemani Niken Roshe Runit varauksesta ja suuntasin lounaalle. Tilasin kyllä itse asiassa aamupalan, eli mukakokkelia ja smoked salmonia croissantin välissä. Nam! 


Tästä on hyvä jatkaa koko yliopistohistorian viimeisen esseen pariin, joka pitäisi saada valmiiksi ennen illan lentopallopeliä. Myöhemmin suuntaan kotiin pakkaamaan ja valmistautumaan huomenna alkavaan Saksan ja Itävallan reissuun. Aivan ihana aamu ja edessä on varmasti aivan mahtava viikko, joka karkottaa kaikki kurjat ajatukset!

sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Ajatuksia Saksasta

Nyt kun oppari on hoidettu pois päiväjärjestyksestä, on minulla vihdoinkin ollut aikaa siirtää ajatuksia kohti seuraavaa asuinmaatani. Asuntoa olen metsästellyt aika ahkerasti, mutta sillä saralla on yhä harvinaisen hiljaista. Olisin hirmuisesti halunnut muuttaa johonkin nättiin yksiöön keskustassa tai vanhankaupungin kupeessa. Järki kuitenkin käski olla sijoittamatta pesukoneisiin ja sänkyihin vielä, sillä enhän minä tiedä mitä kaikkea vielä voi tapahtua. Ja asunnon etsiminen on tietysti myös helpompaa paikan päällä. Eli jos vaikka puolen vuoden päästä näyttää, että this is it ja Düsseldorf on vienyt sydämeni, voin vihdoinkin lopettaa soluasumisen ja saada sen ihanan pienen yksiön. Olen sosiaalinen ihminen, mutta tuhottoman väsynyt soluasuntoihin. Ensimmäiseen soluun muutin melkein 8 vuotta sitten ja sen jälkeen on koettu todella monta kämppistä. Nopeasti laskettuna olen jakanut asunnon lähes 20 aiemmin tuntemattoman ihmisen kanssa.


Kämppämetsästyksen lisäksi olen suunnitellut ja järjestellyt tavaroiden lähettämistä Aberdeenistä suoraa Düsseldorfiin. Sillä yrityksellä ei ollut resursseja säilyttää tavaroitani muutamaa viikkoa ja ainoalla Düsseldorfissa asuvalla tutullani on pidempi työmatka toisella puolella maailmaa juuri silloin kun haluaisin lähettää tavarani, on toteutus ollut hieman hankalampaa. Onnekseni tuttuni pyysi apua ystävältään, jolle minä nyt todennäköisesti postitan parit paketit. Jännä miten paljon halvempi on postittaa täältä Saksaan, kuin vaikka Suomeen!

Tietysti olen myös katsellut kuntosaleja, miettinyt lentopäiviä ja muuten vaan tutustunut kaupunkiin. Välillä innostun hirmuisesti ja sitten välillä tulee ehkä hieman väsynyt olo, että taas pitää hoitaa pankkiasiat ja matkakortit ja kaiken maailman veroilmoitukset. Mielelläni olisin myös lähtenyt syksyllä Aasiaan reissuun, eli tietysti lomailun vaihtaminen työn täytteiseen arkeen välillä hieman harmittaa. Mutta uskon (ja toivon), että en kadu tätä päätöstä, sillä asioita puntaroituani muutamia viikkoja tuntui tämä vaihtoehto kaikista parhaimmalta. Uskon, että ensimmäisten viikkojen jälkeen kun asunnot ja muut asiat on reilassa, tämä välillä ilmestyvä turhautuneisuus ja ahdistus kaikkoaa. Tietysti asiaan vaikuttaa vahvasti myös minulle vieras kieli. Tulevassa työpaikassani suurin osa ihmisistä on ulkomaalaisia, eli englanti on onneksi vahvasti läsnä työpäivissä. Turkissa asuessani en muista mitenkään huonona asiana sitä, että en ymmärtänyt kieltä. Sain kamalasti apua turkkilaisislta kämppiksiltäni, sillä virastotaloissa englannin kielistä palvelua oli turha odottaa. Uskon, että Saksassa kuitenkin englanti on ihmisillä edes hieman paremmin hallussa. Mutta tiedättekö, kaikki kauppareissut ja muut arkiset asiat joihin tulee nyt lisää haastetta. Tietysti seuraavan ainakin 12 kuukauden aikana minulla on mahdollisuus oppia myös uutta kieltä ja varmaan aionkin panostaa siihen, jos vain aika ja energia riittävät.

Olen myös kuullut ihan hirmuisesti hyviä kommentteja Düsseldrofista sekä Saksassa asumisesta yleisesti. Pidän siitä, että maassa asiat toimivat ja homma on sopivan järjestelmällistä. Muutama päivä sitten kävin viemässä sopparin postiin ja nainen kysyi, että olenko Düsseldorfista. Sanoin, että en, mutta olen muuttamassa sinne. Hän sanoi, että you're gonna love it. Hän oli asunut jossain Düsseldorfin lähellä reilut 10 vuotta. Myös kaikki saksalaiset tai Düsseldorfissa vierailleet tuttuni sanovat, että minä tulen pitämään siitä. Ja jos totta puhutaan, haluaisin niin paljon tykästyä johonkin kaupunkiin. Haluaisin, että ei tarvitsisi enää etsiä sitä ns. omaa paikkaa. Vaan, että jossain olisi hyvä olla ja viihtyisin pidempäänkin kuin vuoden.

Eli tällä hetkellä ollaan hieman erikoisissa tunnelmissa. Haikeutta muuttuneista suunnitelmista, innostuneisuutta uudesta työstä ja ahdistuneisuutta taas edessä olevien asioiden hoitamisesta ja vieraasta kielestä. Kuten eilen kirjoitinkin, jos asiat menevät täysin penkin alle, aina voi palata! Vaikka siihen tarvitaan kyllä aika paljon vastoinkäymisiä, että minä luovuttaisin.

lauantai 26. huhtikuuta 2014

"Kuoleman hetkellä ihmiset katuvat tekemättäjättämisiä"

Huh, olipas aika diippi otsikko, mutta osuu aika asian ytimeen. Luin aamulla Facebookissa muutaman tuttavani jakaman hesarin artikkelin, jossa saattohoitolääkäri kertoo mistä ihmiset kuolinvuoteellaan haluavat jutella. Artikkelissa lääkäri totesi, että ei kovastikkaan koulutetut ihmiset halua kertoa työstään tai urastaan, vaan he miettivät ystäviä ja perhettä, rakkaimpiaan. Nyky-yhteiskunnassa ura menee liian usein läheisten edelle, vaikka onneksemme kyllä monessa perheessä tasapaino on vielä tallellaan. Näen itsessäni aika paljon juuri tuota urakeskeisyyttä ja ehkä siksi tämä artikkeli tuntui osuvan aika herkkään kohtaan. Olen jättänyt taakseni paljon ystäviä ja muutamia parisuhteita, että voisin kehittää itselleni työn kannalta suotuisaa elämää. Olen viimeisen 5 vuoden aikana välillä miettinytkin, että mitä elämäni olisi, jos olisin jäänyt Suomeen enkä olisi lähtenyt jatkuvasti jahtaamaan vihreämpiä nurmia. En todellakaan kadu näitä päätöksiä, sillä itselleni ura on tärkeä asia ja jos pistän vaakalaudalle valintojeni hyvät ja huonot puolet, ne hyvät yhä painavat paljon enemmän. Usein vain huomaan perustelevani valintojani urapainotteisilla asioilla, kuten opin sujuvan englannin kielen ja sain kansainvälisen koulutuksen. Tottakai olen myös rikastuttanut elämääni, saanut paljon uusia ystäviä ja etenkin toteuttanut unelmiani. 

Tuo unelmien toteutus onkin minulle aika tärkeä osa elämää. Jos päätän, että teen jotain niin haluan sen toteutuvan. En missään nimessä halua olla kuolinvuoteellani katumassa tekemättä jättämiä asioita. Mieluummin sitten kadun virheitä ja vääriä valintoja kuin sitä, että miksi en silloin parikymppisenä lähtenyt maailmalle. Miksi en ottanut sitä työtä Saksasta tai miksi en reissannut Vietnamia päästä päähän kun olin vielä nuori ja vapaa. Ilman näitä päätöksiä en voisi koskaan tietää olisivatko ne juuri niitä oikeita. Ihmisten tällaisia asioita pohtiessa aina sanonkin, että mene ja kokeile, sillä aina voi palata. Ymmärrän myös sen, että ei kaikilla ole mahdollisuutta tehdä isoja muutoksia elämässä, mutta eiköhän jokaisella ole unelmia, jotka ovat toteutettavissa. 


Päädyin itsekin jakamaan artikkelin Facebookissa, sillä siinä todellakin oli pointti. Jos jonkun mielestä on tärkeämpää laittaa ainainen työnteko vaikka lasten edelle, mielestäni artikkeli kannattaisi lukaista. Se myös kannattaa lukaista vaikka näin ei ole, sillä sitä lukiessaan muistaa taas asioiden tärkeysjärjestyksen. Olen onnekseni itse tasapainoisesta perheestä, jossa uralla on ollut meidän lasten kannalta oikein minimalistisen suotuisa osa. Lapsena oli oikein kiva juosta kaalipellolla veljen ja naapurin poikien kanssa tekemässä kaaleista soturillisia hattuja ja siinä välissä juoda kuumaa kaakaota pellon päädyssä olevan kiven päällä yhdessä työtä painavien vanhempien kanssa. Se kaalinistutus isän tai äiti vieressä vasta olikin hauskaa puuhaa! Isäni muutamia, tai ehkä useampiakin, vuosia sitten sanoikin, että tärkeintä on tehdä elämässään työtä, josta nauttii sillä rahalla on loppupeleissä niin pieni merkitys. En nyt ehkä kaalinistuttajaksi aio, mutta olen vahvasti samaa mieltä isäni kanssa ja tuntuu, että muutamina viime vuosina rahan merkitys onkin elämässäni laskenut. Nuorempana sitä halusi vain saada hyvän koulutuksen ja kovapalkkaisen duunin. Nyt aionkin keskittyä fiksun iskän ohjeeseen ja muistaa tehdä sitä työtä mistä nautin, vaikka tällaiselle kunnianhimoiselle ihmiselle se ei ehkä tarkoitakaan sitä helpointa vaihtoehtoa.

Kuva on viime elokuulta, jolloin vietimme ihanan serkkutyttöjen viikonlopun. Sattuipa olemaan viimeinen viikonloppuni Helsingissä.

perjantai 25. huhtikuuta 2014

Post-thesis life

Opparin palautuksen jälkeen olo on ollut aika voimaton ja energiaa on yhä kulunut stressaamisen siitä, että enhän jättänyt opparin sekaan hölmöjä kommentteja suomeksi tai unohtanut sivuja tulostamisen jälkeen. Vähitellen onneksi stressi alkaa helpottaa opparin osalta, nyt on tullut haasteeksi uusi essee ja kamala stressi siitä, kun voimat eivät meinaa riittää ja motivaatiokin taisi nitoutua opparin sivujen mukana. Aamuisin en saa itseäni ylös ja päivisinkin nukuttaa. Asiaan voi tietysti vaikuttaa se, että ruoka on maistunut vähän liiankin hyvin ja urheilu jäänyt oikeastaan kokonaan. Eilen kuitenkin kävin viikon tauon jälkeen aamulla salilla, kun ensin olin torkuttanut spinning tunnin ohi. Illalla sitten menimme syömään Iidan kanssa ja elokuviin katsomaan aika yllättävänkin hauska The other woman. Vaikka koulujuttujen osalta olen ihan voimaton, on kuitenkin ihanaa saada arkeen vähitellen niitä mukavia juttuja, jotka tänä keväänä ovat olleet koulukiireiden takia aika minimissä. Sosiaalinen elämä alkaakin onneksi aika hyvää tahtia palautua normaaliksi; eilen ruokaa ja leffaa, tänään illalla lähdetään lentopallotyttöjen kanssa hieman humpalle ja huomenna lounasta suomalaisseurassa. 




tiistai 22. huhtikuuta 2014

Rakas oppari, hyvästi!

Takana on aika kreisi viikko, mutta vihdoinkin tänään Instagramiini (jenninuor) päivittyi kuva, jossa komeilee nidottu 121 sivuinen opparini Business Schoolimme edessä. Vielä ei ole tajunnut palautuksen olevan vihdoinkin ohi, sillä oppari on todellakin ollut hallitseva osa elämääni koko kevään. Päällä on myös aikamoinen väsymys, sillä heräsin tänään klo 5 lähteäkseni kävellen kampukselle tulostamaan ja mahdollisesti myös palauttamaan. Nitominen tapahtui odotettua nopeampaa ja seisoin jo ennen puolta päivää respassa kaksi kopiota kädessäni.

 

Hieman reilu viikko sitten tyhjän tietämättömänä hehkutin sitä, kuinka opparistressi oli nollaantunut ja koko homma paketissa. Vaikka jossain syvällä pääni sisällä tiedostinkin, että tulen saamaan aikamoisen palautekasan ja edessä olisi vielä paljon muutettavaa. En kuitenkaan ihan odottanut tällaista viikkoa. Viime viikon maanataiaamu alkoi palautteen saamisella, jonka jälkeen lähdin aika pian pois kampukselta, sillä en vain jotenkin kestänyt sitä ahdistuksen tunnetta. Ensimmäiset sivut palautteesta selattuani stressi ja paniikki nousi nollasta sataan ja jouduin vain pidättelemään kyyneleitä. Koska ajatus yksin kotiin menemisestäkin ahdisti paljon, päätin mennä Starbucksiin kahville. Siellä palautetta sellaillessani sain sitten sähköpostin Saksasta, jonka jälkeen pillahdin stressin ja onnen sekaiseen itkuun. Viime viikko jatkui aika samalla kaavalla, taisin tirauttaa muutamat stressi-itkut kirjastossa, bussissa ja missä milloinkin.
 
Vihdoin ahdistuksesta toivuttuani päätin vain lähteä muokkaamaan opparia ohjeiden mukaan. Onnekseni kirjastolla oli toinenkin opiskelija, jolla oli sama ohjaaja. Häneltä sain muutaman vinkin, joiden jälkeen tajusin vihdoinkin mitä ohjaajani oli hakenut koko prosessin ajan. Pidin paniikkitapaamisen ohjaajani kanssa torstaina, jonka jälkeen asiat selvenivät ja pystyin aloittaa todellisen muokkauksen. Sanamäärä sen kun kasvoi ja pian huomasin, että pitäisi saada reilu 1000 sanaa pois. Siihen meni yksi päivä. Mutta sanojen karsimisen jälkeen olin entistä tyytyväisempi tekstiini, sillä tekstistä oli tullut kompakti ja relevantti. Tutkimusdataa läpikäydessä päädyin vielä muokkailemaan literature reviewta ja viikonloppuna sen pitkästä aikaa kokonaan läpi lukaistessani ihmettelin jopa itse, että miten minä nyt tällaisen kirjoitin. Toivon syvästi, että opparin arvioiva ohjaajani on samaa mieltä!
 
Viikonloppu meni täysin läppärin äärellä. Heräsin siinä seiskan pintaan ja sen jälkeen suoraan läppäri syliin ja kirjoittamista sinne aamukahteen saakka. Toissapäivänä vihdoinkin huomasin olevani yllättävän valmis, mitä nyt conclusion piti viimeistellä ja sanoja karsia. Huomasin myös olevani tuhottoman väsynyt ja erinomaiselta kuulostanut idea lähteä kahvilaan tekemään opparia kotona nukahtamisen pelossa ei kuitenkaan toiminut kovin hyvin. Suorastaan nuukahtelin lounaskeittoni äärelle, kunnes päätin mennä kotiin vetämään pikapäikkärit. No, ne pikapäikkärit kesti 3 tuntia, sillä herätys oli taas kerran menny ihan ohi. Eilinen vierähti yhtälailla kirjastolla, hieman vain hioen. Omat hiomiseni jo tiedän, ne kestävät yleensä koko päivän. Puolen yön aikaan viime yönä vihdoinkin muutin koko tiedoston pdf-muotoon ja jätin odottamaan aamua.

Nyt edessä on enää yksi essee ennen Saksan ja Itävallan lomaa, sen jälkeen enää kaksi tenttia ja papereita vaille Honours-tutkinnon omaava onnellinen neiti kiittää ja kuittaa. AHH, ihanaa!!

perjantai 18. huhtikuuta 2014

Tulenko kaipaamaan Britanniaa ja Aberdeeniä?

Viime viikolla ennen Saksaan muuton selviämistä kävin pankissa perumassa kuntosalijäsenyyteni (jep, täällä jotkut asiat toimivat vaikeimman kautta, etenkin raha-asioissa) ja tiskillä ollessani päätin myös kysyä tilin tyhjentämisestä ja mahdollisesti kokonaan sulkemisesta. Ilmaisin asian nuorukaiselle sanoin, jotka herättivät minutkin: "Olen lähdössä pois maasta ja tällä hetkellä ei ole mitään aikomusta tulla takaisin". Suomeksi sanottuna kuulosti ehkä hieman karummalta, mutta etenkin nyt Saksaan muuton selvetessä (sopparia odotellessa!) tuo lause on todellakin karu fakta. Tänään aamulla taas soitin peruakseni puhelinliittymän ja paperista suoraan lukiessaan puhelimen toisessa päässä oleva herra kysyi, että minne minä muutan. Olinhan minä hänellekkin ilmoittanut perumisen syyksi maasta pois muuton. Häkellyin itsekkin hetkeksi, ennen kuin vastasin, että "Saksaan". Vaikka puhelinliittymäni ja kaikenmaailman vuokrasopparit ja nettiliittymät olen viimeisten vuosien aikana perunut ainakin kerran vuodessa, nyt tämä kaikki on kuitenkin erilaista. Joka kerta Britanniasta lähtiessäni näiden melkein 5 vuoden aikana olen aina tiennyt palaavani. Kun tämä maa on ollut niin suuri osa elämääni, tuntuu jotenkin oudolta lähteä ja olla mahdollisesti palaamatta koskaan. Tuo nyt oli ehkä liioittelua, enköhän minä tule käymään Lontoossa vielä useasti ainakin lomalla. Mutta entä Aberdeen? Nyt kun olen päättänyt olla tulematta valmistujaisiin, vaikka puvun teetätinkin naurettavan halvalla Vietnamissa, niin en todellakaan tiedä tulenko enää koskaan näkemään tätä tuulista, kylmää ja pohjoista kaupunkia. Joka kuitenkin on ollut niin järkyttävän suuri osa elämääni, olenhan suorittanut täällä Honours-tutkintoni.

Paljon on täällä olemista vastaan välillä taisteltu, asioista kiukuteltu, ärsyynnytty ja valitettu. Silti olen kuitenkin oppinut pitämään Britanniasta aika paljon ja joitakin asioita tulen varmasti kaipaamaan. Saksaan muuttaessa ensimmäisenä tulee varmasti vastaan kieli. Skotlantilaisia (etenkin mummoja) on välillä aika mahdoton ymmärtää, mutta uskon että saksaa puhumattomalle saksalaisia mummoja on vieläkin vaikeampi ymmärtää. Täällä asuessani tiedän myös mitä ostan kaupasta ja tiedän, että Amazonista saa tilattua kaiken mitä ihminen tarvitsee. Toimittaako Amazon Saksaan? En tiedä, mutta toivon syvästi! 


Opparini ensi viikolla valmistuttua (naurattaa kun ajattelen, että sunnuntaina kirjoitin kuinka en ole saanut hermoromahduksia ja maanantaista alkaen 2 vuorokauden ajan romahtelin varmaan tunnin välein) aion ottaa Aberdeenistä kaiken ilon irti. Ensinhän tietysti lennän lomalle Saksaan ja Itävaltaan, mutta minulla on loput toukokuusta kahta tenttiä lukuun ottamatta aikaa kävellä Aberdeenin rannalla, käydä kesäisillä piknikeillä, vähentää huomattavasti vähentynyttä koirapelkoani lenkkipoluilla ja syödä ainakin sata skonssia. 

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Ja seuraava asuinmaa on..


Kirjoitin tämän postauksen itse asiassa muutama päivä sitten, en vain halunnut julkaista ennen kuin asiat ovat virallisesti virallisia. Innostuin kuitenkin jo huutelemaan eilen asiaa Facebookissa, joten laitetaan tämä nyt tännekkin ja toivotaan, että soppari saapuu pian postissa!

Jokunen ehkä muistaa muutamia viikko sitten postauksen, jossa kerroin ajatuksia elämästä, tulevaisuudesta ja vapaudesta. Mainitsin postauksessa, että hain kiinnostavaa työpaikkaa Saksasta, koska minulla oli tässä elämän vaiheessa mahdollisuus hakea sitä. Noh, alle viikon päästä pikaisesti sutaistu hakemukseni oli huomattu ja sain sähköpostin, että minua haluttaisiin Skype-haastatella. Tätä ennen en oikein ollut edes kiinnostunut Saksassa asumisesta, kunhan nyt vain hain sitä työtä, koska kiinnosti. Ensimmäisen haastattelun jälkeen kiinnostus alkoi kuitenkin heräillä, mutta luottamus mahdollisuuksiini loppui sillä vastausta ei kuulunut yli viikkoon. Perjantai-iltapäivällä sain kuitenkin sähköpostin, jota en edes itse uskaltanut ensin lukea. Iida rohkeana luki sen vieressäni ja sanoi, että edellisen haastattelijan pomo haluaisi jutella kanssani ja oppia tuntemaan minut hieman paremmin. Toinen haastattelu meni miten meni, sillä säädimme Skype-yhteyden kanssa 45 minuuttia ennen kuin saimme pikaisen 20 minuutin puhelun puhuttua. Olin jotenkin niin stressaantunut huonosta yhteydestä, että haastattelusta jäi todella vähän mieleen. Muistan hänen kysyneen, että missä näen itseni kahden vuoden päästä. Vastasin hänen kysymykseensä, että "Asumassa Saksassa.". Saatoinpa jotain muutakin urasta, vastuusta ja asettumisesta höpistä. Kai tähän italialaiseen herraan iski hurjan hauska huumorini, sillä maanataina iltapäivällä saapui sähköposti, joka oli nimetty "Your offer of contract". Sillä kyseisellä hetkellä istuin keskustan Starbucksissa juomassa lohdutus-frappucinoa ja syömässä lohdutus-suklaamunia, sillä olin saanut ahdistavan paljon kritisoivaa palautetta oppariini. Jouduin oikeastaan aloittamaan yhden osan kokonaan alusta. Olin koko päivän ollut todella surkealla tuulella ja pidätellyt kyyneliä. Sähköpostista en ehtinyt paljoa nähdä, ennen kuin pillahdin itkuun. Uskon, että jengi on katsonut hieman vieroksuen, kun kahvilan nurkassa istuu tyttö, kädet suun edessä, naama itkuisena ja nauraa. En oikeastaan tiedä itkinkö vai nauroinko enemmän, mutta jos itkin, niin kyseessä oli vain todella onnellisia kyyneleitä.


Työstä voisin mainita sen verran, että kyseessä on hakusanamainontaa, jota tein vuoden verran työharjoittelussani Helsingissä. Kyseessä on kansainvälinen ja innovatiivinen yritys, joka kasvaa hurjaa vauhtia. Vaikka Saksaan, tarkemmin sanottuna Düsseldorfiin, muutto tuo elämääni paljon haasteita, kuten itselleni ihan vieraan kielen, olen ihan uskomattoman innoissani tästä kaikesta. Pää on täynnä ajatuksia, joista varmaan kirjoittelen tänne vielä tässä kahden kuukauden aikana ennent töiden alkua. Tulen hyödyntämään suomen kieltä, toimimaan pohjoismaisessa tiimissä ja työskentelemään kymmenien eri kansallisuuksien kanssa. 

Hassua miettiä, miten elämä on johdattanut minut tähän pisteeseen. Oli vuosi 2011 ja tapasin Turkissa suomalaisen Annen. Hänelle tuskailin työharjoittelupaikan puutetta ja hän ystävällisesti antoi vinkkejä ja lainasi tunnuksiaan ammattikorkeakoulun portaaliin, josta sitten loppujen lopuksi bongasin Helsingin harjoitteluni. En oikein edes tiennyt mitä työ on, mutta vuoden jälkeen olin oppinut ihan hurjasti. Nyt keväällä tamperelainen lukiokaverini linkkasi minulle erään sivuston ja ihmetteli, kun ei itsekkään ollut koskaan kuullut tästä korkeakouluopiskelijoille tarkoitetusta työpaikkasivustosta. Minä selailin sitä Suomen kesää silmällä pitäen ja mietin, että voisin ehkä hakea Helsinkiin töihin. Siinäpä sitten vilahti silmiini tämä työ Saksassa, pistin hakemuksen ja tässä minä nyt olen ihmettelemässä kuinka elämä taas kuljetti uuteen suuntaan. Jos en olisi tavannut Annea, en olisi ikinä edes tiennyt mitä on hakusanamainonta. Jos en olisi aloittanut FB-chattia kesätyökriiseistä Tampere-Marian kanssa niin en olisi koskaan nähnyt tätä työilmoitusta. Muutama suht pieni asia, jotka olisi helposti voineet vilahtaa ohi johtivat suureen elämänmuutokseen. Eikö elämä vaan ole niin uskomatonta ja arvaamatonta?


Olen useamman kerran miettinyt, että mitä blogilleni käy, sillä tämähän alkoi kun muutin ulkomaille. Nyt edessä on taas uusi maa, oikeastaan ihan uusi elämä ja blogi tietysti muuttuu. Itselleni muutos on tervetullutta, toivon myös, että blogini lukijat pysyvät siellä, vaikka maisemat muuttuvat. Eipä mulla sitten muuta, kaksi kuukautta ja Saksassa (toivottavasti) ollaan! En olisi vielä reilu kuukausi sitten uskonut sanovani noita sanoja.

Kuvat 1 2 3

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Aika kultasi tuskaiset opiskelumuistot

Miten ihmeessä aika, tässä tapauksessa vain muutama hassu päivä, kultaa muistot niin nopeasti? Keskiviikkona lähti oppari ohjaajalle viimeiseen tarkastukseen (yyh, huomenna se tulee takaisin palautekasan kanssa) ja tänään mailasin vielä abstraktin hänelle menemään. Olen muutamana viimeisenä päivänä miettinyt, että noh, eihän se nyt niin paha ollut tehdä. Sitten aloin miettimään, että mites tämä kevät on mennyt niin nopeasti. Mitäs minä tein helmikuussa? Ainiin, opparia. Entäs maaliskuussa? Ainiin opparia ja toista esseetä. Etenkin nyt huhtikuussa päivät yliopistolla ovat välillä venyneet ihan käsittämättömän pitkiksi. Tänään kun istuin kirjastolla 7 tuntia, niin jotenkin se ei enää tuntunut yhtään missään. Nyt kun palautus on vain reilun viikon päässä, tuntuu että koko projekti oli kuitenkin todellisuutta helpompi. Yksiäkään itkupotkuraivareita en ole tainnut vetää kuluneiden kuukausien aikana, mutta harmaita hiuksia on varmaan kasvanut kasoittain tai sitten niitä hiuksia on stressin ja tuskan keskellä revitty kaikkien harmaidenkin edestä. Lukuvuoteen on mahtunut paaaljon hyviä hetkiä, lentopalloreissuja, juhlimisia, upeita lenkkejä ja hauskoja päiviä, mutta en kyllä ihan heti lähtisi kuitenkaan elämään näitä kuukausia uudestaan. Tarkemmin muistellessa takana on liian monta tuskaisaa tuntia ja jopa unettomia öitä. Olenhan minä näistä tännekkin avautunut.

Puhelimen kuvia selaillessa viimeistään muistui mieleen, että minkä esineen kanssa olen viettänyt eniten aikaa kuluneena keväänä. Onneksi ostin uuden läppärin juuri ennen Britteihin paluuta, sillä tämän äärellä opparin tekeminen on ollut varmasti mukavampaa kuin jonkun hitaamman ja vanhemman koneen kanssa. Mietin juuri yksi päivä miten paljon suorastaan rakastan omaa läppäriäni, siinä olevaa windowskasia, tämän kokoa, painoa sekä kosketusnäyttöä.


Vaikka kouluhommat kuuluvat monen muunkin arkeen ja usea tekee oppareita, väitöskirjoja ja muita tutkimuksia, niin on minulla silti aika voittajafiilis tällä hetkellä. Paitsi, ehkä ei vielä kuitenkaan sittenkään kannattaisi juhlia? Huominen palautemäärä ihan oikeasti hieman pelottaa!

Ps. Pakko kommentoida nyt seuraavana aamuna, sillä palautemäärä palautti minut takaisin maan pinnalle ja opparistressin ääreen. Vielä viikko, pakko vain jaksaa!

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Lomalle Saksaan ja Itävaltaan

Minulle välähti eilen mieleeni, että ihan pianhan on toukokuu, josta minulla on noin 93 % vapaana. Toukokuun alussa taitaa siis olla yksi päivä koulua ja sen jälkeen on vain enää 2 tenttia. Aloinkin kovasti houkuttelemaan kavereita kanssani Lontooseen, mutta kaikilla löytyi omat syynsä ja kiireensä. Tänään sitten yliopistolla istuskellessani jostain välähti mieleeni työharjoittelussa tapaamani kaveri, jonka kanssa tuli Helsingissä vietettyä aika paljonkin aikaa. Hän muutti syksyllä Itävaltaan opiskelemaan ja olemme muutamaan otteeseen puhuneet, että kyllä siellä pitäisi käydä. Ja nyt, vajaat 6 tuntia myöhemmin menin ja ostin lennot Edinburghista Müncheniin, jossa vietämme ensin pari päivää ja josta sitten otamme parin tunnin bussin Innsbruckiin. Ihanaa päästä näkemään ensinnäkin kaveria, mutta myös palanen Saksaa sekä Itävaltaa ja Alppeja! Toukokuun alussa on varmasti jo todella lämmintäkin ja mikä ihanempaa kuin käydä palauttamassa essee päivä etuajassa ja lähteä siitä suoraa lomalle, kun tietää että kaikkein pahimmat vaiheet opiskelusta ovat vihdoinkin takana! Palaan myös hyvissä ajoin Aberdeeniin ja minulla on vielä viikko aikaa lukea ensimmäiseen tenttiin. Huh, että olen innoissani! Lomaa tässä onkin jo kaivattu! Ja kaverini tuntien lomasta ei todellakaan ole tulossa tylsä!


Vaikka matkassani onkin ainakin Innsbruckin hyvin tunteva kaveri, niin matkavinkkejä saa aina antaa!

Kuvat 1 2 3 

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Elämää opparin jälkeen

Täällä on viime päivinä sateisen viikon jälkeen paistanut aurinko. Siispä kävin eilen taas aamulenkillä ja pohkeiden jumiuduttua oikein huolella pysähdyin venyttelemään, nappasin kuulokkeet pois korvista ja kuuntelin vieressä kohisevan joen ääntä ja lintujen laulua. Olen niin täynnä hyvää mieltä tällä hetkellä. Kesä tulee, elämässä on jänniä asioita meneillään ja 116 sivuinen opparikin lähti tänään aamulla ohjaajalle viimeiseen tarkastukseen. Viime viikolla vielä panikoin ja luulin, että en saa sitä kahden viikon päästä olevaan palautukseen valmiiksi. Viisi päivää minua aiemmin opparinsa palauttava Iida osasi kuitenkin sanoa oikeat ja harvinaisen tsemppaavat sanat, kun ahdistuin hänen melkein valmiista opparista. Mieti missä sinä jo olet viiden päivän päästä. Vaikka kuinka koitin miettiä, en siltikään osannut kuvitella, että viiden päivän päästä olisin oppari viimeistä palautetta vaille valmiina. Ohjaajani tietäen sieltä tulee vielä tuntien edestä muokattavaa, mutta who cares, sillä niin lähellä ollaan jo! Takana on yhtään tarinaa värittämättä ihan helposti muutamia satoja tunteja työtä ja nyt se on siinä. Vitsit, olen herännyt opparikoomasta ja todennut, että elämä on niiiiiin ihanaa! Olin jopa innolla aloittamassa seuraavaa esseetä, joka pitääkin palauttaa jo ensi tiistaina. Aiheena siihenkin sattuu minulla olemaan social networks ja fashion retailer, joten oppariin uhratuista tunneista ja tiedon etsimisestä on varmasti paljon hyötyä.

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Sunnuntaiviinit

Eilen istuin jo tutuksi tulleella tavalla kirjastossa ja kello viiden lähestyessä huomasin edenneeni yllättävän hyvin. Pistin Iidalle viestiä, että jos käytäisiin yhdessä syömässä jotain. Päädyimme sitten burgereille ravintolaan, jonka ideana on vain ja ainoastaan hampparit. Tiskillä tilatessamme Iida mietti, että voisikin ottaa lasin viiniä. Itse juon ruoan kanssa oikeastaan aina vettä, mutta joku tässä väsyneessä neidissä heräsi ja totesin Iidalle, että mites vaikka koko pullo? Joimme sitten pullon puokkiin, nautiskelimme hitaasta ruokailusta ja vietimme kerrankin aikaa kampuksen ulkopuolella. Siirryimme vielä viereiseen raflaan jälkkäreille ja koktaileille ja muistelimme vedet silmissä nauraen mm. Sisilian pyöräilyreissuamme



Tänään aamulla lähes 10 tunnin unien jälkeen noustessani olin kuin uudesti herännyt ihminen. Kirjastolle selvisin jo ennen ysiä ja jotenkin koko päivä hujahti hetkessä ohi. Jaksoinpa sitten vielä kasin pintaan salillekkin pumppaamaan rautaa. Kyllä aivojen nollaus hyvässä seurassa vaan välillä tekee terää!

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Rankkoja viikkoja

Tiesin jo viime syksynä, että tästä keväästä tulee rankka, mutta huhhei en todellakaan uskonut viettäväni keskimäärin 8-10 tuntia päivästäni kirjastossa. Juuri näinä viikkoina elän varmaan koko tähän astisen elämäni rankimpia aikoja opiskelun suhteen ja nyt vihdoinkin olen huomannut sen elämäni jokaisella osa-alueella. Yksi suurimpia vaikutuksia on jatkuva väsymys. Uskon, että kilpirauhasen vajaatoiminnan ja stressin yhdistelmällä on tähän vaikutusta, sillä iltaisin jo yhdeksältä olen valmis painamaan silmät kiinni ja aamuisin en enää saa itseäni ylös seiskan aikaan, vaikka kuinka pitäisi jo nousta. Nukun myös bussimatkat ja torkahdin jopa kirjaston pöydän ääreen muutama päivä sitten. Väsymyksestä johtuen päätin nyt ottaa levon ja nukkumisen prioriteeteiksi ja unohtaa edes hieman alle kahdeksi viikoksi urheilemisen, ellei aikaa selkeästi ole. Urheilulla on tapana vähentää stressiäni, mutta silloin kun salilla tai lenkillä ollessa ajattelee vain opparin kannalta hukkaan heitettyjä minuutteja, on mielestäni tärkeämpää keskittyä siihen mikä on tällä hetkellä tärkeintä.

Väsymyksen lisäksi huomaan myös, että ulkonäköön ei jaksa panostaa (paitsi jes, tänään oli päällä hupparin sijasta uusi kauluspaita ja huulissa punaa!), syön mitä syön tai sitten en oikeastaan syö, nään surullisia ja sekavia unia sekä mielenkiinto moneen asiaan on vähissä. Odotankin siis ihan tuhottoman paljon toukokuuta, jolloin oppari ja kaikki esseet on palautettu. Saimme myös tietää toukokuun tenttiaikataulut ja niiden mukaan honours-vaiheen opinnot minun osaltani päättyvät 20. toukokuuta. Sen jälkeen minulla on vielä 10 päivää aikaa Aberdeenissä ennen Suomeen lentoa. En tiedä kävisikö sitä vielä kerran Glasgow'ssa, lentäisikö jonnekkin lomalle vai olisiko vaan ja ihmettelisi, että mihin nämä 4 opiskeluvuotta oikein katosivat. Odotan innolla koulun loppumista, mutta ajatus Aberdeenistä lähdöstä tuntuu todella oudolta. Näinkin viime yönä unta, että tajusin lentoni lähtevän puolen tunnin päästä ja en enää ehtinyt pakata tavaroitani ennen koneen lähtöä. 


Uskon, että tällanen hiljaiselo blogin puolella jatkuu vielä muutamia viikkoa, sillä en haluaisi vain valittaa kuinka en millään meinaa jaksaa tällaista elämää. Jotenkin mieli on todella korkealla kevään ja koulun loppumisen vuoksi, mutta voimani ovat tällä hetkellä henkisellä ja fyysisellä tasolla aika lopussa. Onneksi kyseessä on siis vain hetkellinen vaihe elämässäni. Mutta nyt nukkumaan, huomenna taas kirjastolle koko päiväksi!